Kuvittele ihanan idyllinen kylä jonnekin päin ... juuri sellainen, jonne sisustuslehdessä väritellään tehtävän "pesä" - sellainen, jonne kuka tahansa voisi kotiutua, sinäkin.
Kaikki vain ei ole niin silkoista kuin ulospäin näyttää. Ensin paljastuu muutama ikävä pikkuseikka, joka ei periaatteessa haittaa, mutta hetken aikaa kummittelee mielessä, sentään vielä unohtuu.
Sitten - kuukausien ja vuosien kuluessa alkaa tippua lisää inhottavia pikku asioita, jotka saavat asiat ja idyllin uuteen valoon. Periaatteessa yksikään asia ei koske suoranaisesti sinua, mutta se, että tiedät on jo liikaa.
Sinulle on langetettu tietämisen taakka.
On kuin kaivoveteesi olisi kustu. Raikkaassa, janon sammuttavassa vedessä tuntuu pieni, kitkerä sivumaku. Ihmiset, joita pidit hyvinä, normaaleina, lojaaleina, ystävällisinä - heillä onkin luurankoja kaapissaan. Pieniä tai suuria, mutta sellaisia, joiden olemassaolosta et olisi halunnut tietää. Et voi enää hymyillä heidän tarinoilleen ja nauttia seurastaan varauksetta, sillä tiedät heistä enemmän kuin he tietävät sinun tietävän. Tiedät, että heissä on piirteitä, joista et pidä. Tiedät heidän menneisyydestään asioita, joita et hyväksy. Tiedät heidän teoistaan, jotka eivät kestäisi päivänvaloa.
Jos jaat tämän taakat tulet osaksi sitä - olet jatkaja, juorukello, mustamaalaaja.
Jos pidät kaiken sisälläsi, se painaa silti. Tieto, että ympäröivä idylli ei olekaan niin ihana on todella kalvavaa. Kylänraitti ei polveile enää yhtä kutsuvasti, kesäaamun valo ei olekaan enää yhtä puhdistavaa, naapurin hymyn alta paljastuu irvistys, jota ei nää mutta aistii.
Tieto lisää tuskaa - tietämisen taakka myrkyttää kauneimmankin idyllin.
perjantai 24. helmikuuta 2012
lauantai 4. helmikuuta 2012
Suvaitsevaisuuden mentävä aukko
Olen todella hämmentynyt siitä kansanliikkeestä minkä ilmiö ”Pekka Haavisto presidentiksi” on saanut aikaiseksi! Kuka olisi noin 30 vuotta sitten uskonut että vihreiden puolue, tuo rastatukkaisiksi anarkisteiksi, kettutytöiksi ja telaketjutraktoreihin itsensä kahlitseviksi radikalisteiksi mielletty joukko nostaisi riveistään esille ihmisen, joka pystyisi haastamaan pelkällä karismallaan kokoomuksen kestosuosikin. Ja tämä henkilö on vielä julkihomo, liitossa ulkomaalaisen miehen kanssa joka on vielä huomattavasti nuorempikin.Pekka Haavisto on nostanut aallon joka lupaa suvaitsevaisempaa tulevaisuutta, joukon joka pysäyttää ruuhkan Helsingin rautatieasemalla Finlandiaa laulamalla. Uuden ja rohkean tavan ajatella, kieltäytyä olemasta samaa mieltä vain koska se on helpompaa, koska siten säästyy pilkalta. Rohkeutta Suomi … sitäpä juuri.
Enpä uskoisi, ellen saisi olla itse tätä todistamassa.
Ja on vaalien voittaja kumpi tahansa niin Suomi saa hyvän, osaavan ja edustuskelpoisen presidentin. Joka tapauksessa voitamme, ihan kaikki. Tämä hetki on kaunis.
Häviämässä ei ole kummankaan ehdokkaan kannattajat. Itse asiassa olisi / tulee olemaan - miten sen sitten sanookaan kun vaalien tulos ei vielä ole selvä, oikeasti parempi jos Haavistoa ei valita Suomen presidentiksi. Hänellä on paljon enemmän annettavaa muuten kuin presidenttinä, jonka kädet ja tekemiset on aika pitkälti kuitenkin sidotut.
Vaalien jälkeisenä maanantainakin aurinko nousee idästä (ei perseestä), emme herää homoina, riistokapitalismi ei vedä mattoa alta ja vie tuhkia pesästä, taivas ei putoa niskaan eikä kenenkään tarvitse muuttaa maasta.
Elämä jatkuu ja verot kiristyy – oli siellä vallan kahvassa kumpi tahansa.
Mutta maailmassa on Haaviston mentävä paikka rauhanrakentajalle aivan kuten näissä vuoden 2012 Suomen Tasavallan Presidentin vaaleissa oli paikka ravistelijalle.
Tilaa:
Kommentit (Atom)