Kuvittele ihanan idyllinen kylä jonnekin päin ... juuri sellainen, jonne sisustuslehdessä väritellään tehtävän "pesä" - sellainen, jonne kuka tahansa voisi kotiutua, sinäkin.
Kaikki vain ei ole niin silkoista kuin ulospäin näyttää. Ensin paljastuu muutama ikävä pikkuseikka, joka ei periaatteessa haittaa, mutta hetken aikaa kummittelee mielessä, sentään vielä unohtuu.
Sitten - kuukausien ja vuosien kuluessa alkaa tippua lisää inhottavia pikku asioita, jotka saavat asiat ja idyllin uuteen valoon. Periaatteessa yksikään asia ei koske suoranaisesti sinua, mutta se, että tiedät on jo liikaa.
Sinulle on langetettu tietämisen taakka.
On kuin kaivoveteesi olisi kustu. Raikkaassa, janon sammuttavassa vedessä tuntuu pieni, kitkerä sivumaku. Ihmiset, joita pidit hyvinä, normaaleina, lojaaleina, ystävällisinä - heillä onkin luurankoja kaapissaan. Pieniä tai suuria, mutta sellaisia, joiden olemassaolosta et olisi halunnut tietää. Et voi enää hymyillä heidän tarinoilleen ja nauttia seurastaan varauksetta, sillä tiedät heistä enemmän kuin he tietävät sinun tietävän. Tiedät, että heissä on piirteitä, joista et pidä. Tiedät heidän menneisyydestään asioita, joita et hyväksy. Tiedät heidän teoistaan, jotka eivät kestäisi päivänvaloa.
Jos jaat tämän taakat tulet osaksi sitä - olet jatkaja, juorukello, mustamaalaaja.
Jos pidät kaiken sisälläsi, se painaa silti. Tieto, että ympäröivä idylli ei olekaan niin ihana on todella kalvavaa. Kylänraitti ei polveile enää yhtä kutsuvasti, kesäaamun valo ei olekaan enää yhtä puhdistavaa, naapurin hymyn alta paljastuu irvistys, jota ei nää mutta aistii.
Tieto lisää tuskaa - tietämisen taakka myrkyttää kauneimmankin idyllin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti