haistit ja aistit

Pihapihlajamme juhannuksena 2012

Kesän tulon ja etenemisen voi haistaa.
Toukokuussa ilman täyttävät tuomen ja myöhemmin pihlajan tuoksut. Näistä tuomen tuoksu on todella sydäntä sykähdyttävä kun taas pihlajan ammoniakkinen tuoksu ei todellakaan kuulu parhaimpiin tuoksutuntemuksiini. Silti kukkiva pihapihlaja ilahduttaa silmää joka kerta yhtä paljon - kunhan ei erehdy työntämään naamaansa liian lähelle.

Koko kesäkuun yllä leijuu mieto kukkainen tuoksu, josta ei erotu yhtä erityistä kukkaa ylitse muiden. Silloin tietää, että kesä on tullut oikeasti. Iltaisin ja öisin oikealle kohdalle metsänreunaa osuessaan voi aistia ilmassa sellaisen villin ja metsäisen tuoksun, vihreän suopursumaisen. Se on paras tuoksu jonka tiedän, sitä tuoksua olen vuosia tuloksetta etsinyt pesuaineista, huuhteluaineista, deodoranteista, hajuvesistä. Se on varmaan niin villi, ettei sitä saa vangittua teolliseen tuotantoon.

Heinäkuussa kukkii valkoapila - sen makea tuoksu täyttää ilman. Nurmikkoa ei raaski leikata apilan kukinnan ollessa runsaimmillaan. Aamuisin mesinen tuoksu huumaa oman pään ja auringon noustua myös mehiläisten pään. Sateen jälkeisen aurinkoisen päivän lämpö voimistaa apilan tuoksua entisestään.
Ja jos apilan tuoksu ei täytä ilmaa, sen tekee vastaleikatun nurmen tuoksu - tai haju. Sillä niin ihana kuin se tuoksu onkin se myös tarkoittaa sitä, että jossain on silppuriin mennyt tuhansia valkoisia, mettä täynnä olevia apilankukkia. Pärisevä ruohonleikkuri tietää tuhoa apilaniityille.

Mataroiden tuoksun alkaessa täyttää ilmaa, tietää että kesä on edennyt yli puolen. Pian uimavedet alkavat viilentyä, sienet ja mustikat täyttää metsää ja illat viilentyä. Se on alkusoitto haikeille hyvästeille kesästä.

Lapsuuteni tuoksumuistoihin kuuluvat näiden lisäksi rohtovirmajuuret ja tuoksusimakkeet. Rohtovirmajuuren valeriaanamainen tuoksu on hyvä kun se on mieto - liian läheltä nuuskaistuna jo liiankin voimakas. Ei ihme, että kissojen sanotaan rakastavan sitä tuoksua.

Tuoksusimakemuistot liittyvät kuumiin heinäkuun ja elokuun alun päiviin. Jo aamulla piti katsoa laiturilta, ettei Heinäsaaren rannassa ollut venettä ja jos ranta oli vapaa soudimme tuohon pieneen saareen. Todellisuudessa saaren nimi ei ollut Heinäsaari, vaan olimme sen siksi nimenneet juuri kasvillisuuden mukaan. Todellisuudessa saaren nimi lienee Västöra - miten tylsää.
Ei se mikään ihmeellinen saari ollut, pieni ja pyöreä kaislikon ympäröimä kohouma, jossa keskellä kasvoi yksinäinen mänty. Mutta heinäkuun lopussa se oli täynnä nuokkuhelmiköitä, keltamaratoita, mansikoita ja tuoksusimaketta. Linnut olivat jo kasvattaneet poikasensa isoiksi, joten rantakivikossakin sieti kävellä ilman että piti varoa pesiä tai ilmaiskuja.

Maariankämmeköitä Vaasantien varrella
heinäkuussa 2012

Ja jos vielä pitää nostalgioida lapsuuden kasvimuistoista, niin sykähdyttävimpiä löytöjä olivat valkolehdokit, tähtitalvikit ja maariankämmekät. Varsinkin maariankämmekät olivat mystisiä. Niiden mustapilkulliset, käärmettä äkkiä katsottaessa muistuttavat lehdet saivat ihokarvat pystyyn silmäkulmassa vilahtaessaan.
Valkolehdokin huumaava aromaattinen tuoksu oli kuin jostain tropiikista tai kasvitieteellisestä puutarhasta ja tähtitalvikit kaikessa pienuudessaan olivat kauniita jalokiviä sammalikossa. Olin katkera isälleni hänen raivattuaan kesämökin rinteestä paikan jossa niitä kasvoi. Sen jälkeen en ole montaa kertaa tähtitalvikkiin törmännyt luonnossa.

Ja jos tuoksut ovat tärkeitä, niin ovat myös värit. Viihdyn kameran takana enemmän sumuisella säällä, iltahämärissä, sateella ja öisin. Silloin jokainen väri saa aivan eri merkityksen. Värit syventyvät aivan kuin tuoksutkin auringon kadottua kuvioista.

Nämä kasvi- ja tuoksumuistot ovat rakkaita.
Jälleennäkemisen toivossa kuljen yhä katse maassa - aistit avoinna.